lauantai 10. joulukuuta 2016

Inner child

Meissä kaikissa aikuisissa asuu sisäinen lapsi. Tuo lapsi on se pieni, joka me kerran olimme.
Samoin kuin pienet lapset, myös sisäinen lapsi tarvitsee hoitoa ja aikaa. Sitä pitää opetella kuuntelemaan. Jos olemme liian kiireisiä tai stressaantuneita, sisäinen lapsi voi huonosti.

Minua on kiehtonut jo pitkään sisäisen lapsen tunnistaminen. Jokaisella meillä on omat reagointitapamme asioihin. Nämä tavat kumpuavat lapsuudesta. Kenenkään lapsuus ei ole voinut olla täydellinen. Toiset ovat kokeneet syvempiä ja toiset lievempiä traumoja.

Lapset ovat luonnostaan luovia, leikkiväisiä, innostuvia ja aitoja. ”Lapsi on terve kun leikkii.”
Myös aikuinen on terveenä ollessaan tällainen.
Millainen on haavoittunut lapsi? Millainen on haavoittunut sisäinen lapsi?
Tunnistatko itsessäsi haavoittuvaisuuden? Osaatko ottaa huomioon sisäisen lapsesi? Vai moittiiko aikuinen kokoajan haavoittunutta lastasi?
Minun sisäinen lapseni on suorittaja, suoriutuja. Kun lapseni väsyy, hän alkaa kiertämään kehää, osaamatta rentoutua.

Tänään skanneri* antoi minulle ohjeeksi käyttää Inner child- öljyä.
Havahduin. Aikuinen minussa on ollut vaativa, ylihuolestunut, aikaansaamaton. Aikuinen on jälleen unohtanut sisäisen lapsensa oman onnen nojaan. Lähes tulkoon heitteille on sisäinen lapseni jäänyt. Juuri ja juuri on ruokaa antanut, että hengissä on säilynyt.

Etsin kaapista öljyn ja tunsin miten voimakkaan tuoksuinen öljy vähitellen auttoi rentouttamaan.
Nyt onkin aika kysyä lapselta, miten sinä voit.

Miten sinun sisäinen lapsesi näin joulun alla voi?


 * Skanneri on laite, jolla voidaan mitata bioenergistä kenttäämme. Se valitsee öljyn tai ravintolisän, jolla tuo kenttä korjaantuisi.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Särkynyt



Mustaa ja valkoista(klikkaa) haaste: Asetelma.




***
Särkynyneenä tekee mieli kuunnella musiikkia, joka passaa tunnelmaan.

 Vaikka Maijan ja Jannen tarina on kaikkea muuta kuin särkyneiden tarinaa. Mutta laulun sävel on niin surullinen.

Kappale tuo mieleen elämän, joka sykkii tasaiseen omaan tahtiinsa, vaikka elämä heittelisi miten.




keskiviikko 31. elokuuta 2016

Haaste: kotikatu

Mustaa ja valkoista.
Nauran auringolle-blogisti kutsui minutkin osallistumaan haasteeseensa. Ja ajattelin vastata haasteeseen.

Kotikatu on vähän epämääräinen käsite. Ei ole mitään katua. On vain kylätie, josta erkanee tien, aukion, naapuripihan sekoitus. Ja siitä pikkupätkä tietä, niin ollaankin kotipihalla.



Lähestyin kotikatua sitten ajatuksella, että missä voin sanoa olevani kotona.
Rajalla olevat puut ovat se paikka.




 Olipa mukava tehdä mustavalkokuvia. Näitä täytyykin harrastaa lisää.



lauantai 13. elokuuta 2016

Elokuu













"Kanervikko punertaa,
kukka lehden ravistaa.
Mustikoista tummuu suu.
Tunnen tuoksun elokuun."

Tämä loru tuli mieleen katsellessa ensimmäistä kuvaa ja ajatellessa elokuuta.
Sumua, usvaa, pimeneviä iltoja.
 

Luova Lauantai- Pyöreä

Kesä mennä hurahti.
Jos tässä vähitellen saisi tännekin jotain laitettua. Aloitanpa Luovan lauantain haasteella pyöreä.


En olekaan aikaisemmin osallitunut Luovaan Lauantaihin :).

perjantai 6. toukokuuta 2016

Yksin ajattelua väsyneenä


Pienoinen väsymys iski. Luultavasti useamman tekijän summana.
 Liekkö sitten sitä ihan normaalia akkujen latautumista taas. 
Sitä, jota kohtaan pitää olla erittäin myötätuntoinen. Tietäen, että kun tästä väsymyksestä pääsee, on luomisen vimma päällä.

Vai onko tämä minulla nyt perheessä ollutta mahatautia. Maha on kyllä kipeänä ja turvoksissa ollut. Mikä ihme taas mättää ruokavaliossa?
Täytynee lähteä käymään taas bioresonanssihoidossa loisia metsästämässä.
Tai sitten tämä väsymys tuli taas siitä, kun "erehdyin" katsomaan Inhimillinen tekijä-jakson  monikemikaaliherkkyydestä. Sillä on vain niin ihmeellinen vaikutus. Huomaan sen niin selvästi. 
Kun nyt pääsen välillä  unohtamaan koko sairauden (siinä määrin kuin sen nyt pääsee, joka päivähän se käy mielessä),niin kun sitten tauon jälkeen alan seuraamaan jotain kärsimystä monikemikaali-tai homealtistuneista, olen hetken aikaa itsekin taas samoissa tunnelmissa. Se on juurikin sitä keho-mielen yhteispeliä. Minuun se vaikuttaa voimakkaasti. Tässä kroonistuneessa tilassa. En tarkoita sitä akuuttia tilannetta, kun elelee myrkkyjen keskellä.
Pitäisi jättäytyä syrjään kaikesta homejutuista- kun osaisi.
 "Se, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa."


Onhan tässä taas monenlaista juttua kertynyt. Ei ole ehtinyt purkautumaan mitenkään. Ja kiireiseltä kalenteri näyttää tästä edespäinkin. 
Monenlaista kivaa.
Sellaistakin, mistä olen unelmoinut, ja jotenkin ne vain nyt näyttävät järjestyvän. Ei ehkä sillain kuin alunperin ajattelin.

Mutta kun tekemistä, vaikkakin se on kivaa, ei ehdi käsittelemään näitä asioita.
Ennen ajattelin olevani laiska, mutta ei se niin mene.
Tarvitsen aikaa ihan omille jutuille. Ja jos en pääse omia juttuja tekemään, iskee väsymys.


Ihanan lämpöisiä kevätkesän päiviä on ollut. 



Mutta kylläpä se tästä taas, kun nukutaan yö tai kaksi :).

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Vappuillan mietteitä


Kevät on tullut täysin. 
Tässä alla on muutama kuva parin viikon sisään otetuista, 
alimmat joutsenkuvat ovat tänään otettuja.






Oikeastaan ajatus ei kulje ollenkaan... ajattelin kertoa teille siitä ilosta ja ihmetyksestä, mitä taas tänään koin kävellessäni pitkospuilla. Saapa nähdä, tuleeko tässä mitään selkeää.
Ihmettelen niin usein, että miten tämä kaikki voikaan olla niin erilaista kuin viime keväänä. Oliko niin, että metyyli-isotiatsolinoni oli se, mikä  aiheutti niin suuren herkistymisen, että se sekoitti elimistöni? Nuo isotiatsolinonit vähentyneet EU:n kiellon myötä tänä keväänä. Nämä aineet ovat hermomyrkkyjä. Sellaisilta ne tuntuvatkin.
Edelleen haistan vaikka kaupassa käydessä hyllyväleissä leijuilevat pyykinpesuaineet. Ne siis tulevat ihmisten vaatteiden mukana. Pidän kassajonossa mahdollisimman pitkän välimatkan näihin tuoksuihin tai hajuihin.
Ehkä hajuista jäi ikuinen tunnemuisto, aivot rekisteröivät ne vaaran aiheuttajina. Ihminen on mielenkiintoinen olento kaikkine aisteineen.
Tiedän, että tämä sanomani saa aikaan sisäilmasairaissa vastareaktion.
Mutta olen siedättäytynyt tuoksuille. En teollisille tuoksuille, vaan täysin luonnollisille aineille.


Tulen kertomaan tästä asiasta lisää... nyt tuntuu,että tästä tulisi liian pitkä juttu.
Iloista vappuillan jatkoa...!

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Pari kollaasia


Käytiin pienellä kevätajelulla. Ensimmäiset kuvat ovat Lavian putoukselta ja toiset Raippaluodon sillalta.


Kevät etenee kovaa vauhtia.

Me sotilaiden lapset-kirjasta syntyneitä mietteitä

Viime viikolla luin kirjastosta varaamaani kirjaa. Minun täytyi laittaa se kinkkupussiin, koska halusin lukea kirjan, mutta siitä tuli tosi huono olo.
Verenpaineet tekivät taas "altistustempun". Alapaine pomppasi korkealle, yläpainekin on normaalia paljon korkeampi. Sydän hakkasi kuin moukari rinnassa. Eli voisin väittää kirjaston olevan huono sisäilmainen, tai sitten pitkään on ollut lainassa huonossa hapessa.


 Kirja oli Irja Wendischin Me sotilaiden lapset. Suosittelen jokaiselle.


 

Aika paljon löytyi tarttumapintaa elämääni. Varmasti moni tunnistaa tästä kirjasta omia vanhempiaan, isovanhempiaan, itseään.
Minulle päälläimmäisenä jäi ajatus, ettei ole ihmeellistä ollenkaan, miksi itselläni on välillä  "juureton" olo. Outolintu. Se tulee tunneperimästä. Toki se on myös aisti- ja tunneherkkyydestä johtuvaa outoutta, tietynlaista erokoitumista, ei ole helppo päästää lähelle ketään, koska on kokoajan luotava rajaa itsensä ja toisen välille. Muuten herkästi toinen hulahtaa liiveihini tai päin vastoin. 
Mutta tämä tunneperimän juurettomuus tulee molempien sukujen evakkoelämästä. Molemmat vanhempani ovat syntyneet evakkokodeissa, molemmat ovat palanneet kotiseuduilleen, on rakennettu uudet kodit, kunnes taas on jouduttu lähtemään, jopa polttamaan oma koti lähtiessä.
Karjalan evakot kertoivat elämästään, haikailivat kotiseudulle, istuttivat ikävää seuraaviin sukupolviin. Pohjoisen evakot taas sulkivat suunsa, kantoivat kipunsa hiljaa. Näyttivät tyytyväisimmiltä, kiitollisena siitä mitä oli. (Tämä on minun käsitys, ehkä persoonallisia eroja on ollut. Ja ehkä karjalainen luonne on avoimempi kertomaan tunteistaan, mitä pidän hyvänä asiana.) Mutta varmasti molemmilla oli ikävä omille kotikonnuilleen. Omaisuus jäi ja meni.



Muistan äidin vanhan tädin, jonka kerrostaloasunnossa kylpyhuoneen amme oli täynnä tavaraa lattiasta kattoon. Mitään ei raski heittää hukkaan, jos joskus vielä tarvisi.
Muistan myös oman äitini säikähdyksen ja elämän, kun joku meni rikki. Siihenkin löytyy hyvä selitys.



Minusta tuntuu pahalle ajatella sodanaikaisten lasten kärsimystä. Kun ei osaa sanoittaa kaikkea ympärillä olevaa, kaikki on vain kaaosta ja pelkoa täynnä olevaa elämää. Ahdistushäiriönä se sitten myöhemmin näkyi ja näkyy. Ja se epämääräinen ahdistus siirtyy sukupolvelta toiselle, jos asioita ei käsitellä.
Äitini muisti omasta evakkomatkastaan sen, että tuli ilmahälytys ja samassa joku nappasi hänestä kädestä ja kiirellä toimitti pommisuojaan. Ihan outojen ihmisten keskelle. Äiti inhosi yleisen hätämerkin testausta maanantaisin kello 12. En ihmettele.
Eikä kellään ole ollut aikaa lapsen tarpeille. Eihän sitä välttämättä nykyaikanakaan ole. 
Se olikin asia, jonka ajattelin tekeväni erilailla kuin vanhempani: Päätin, etten lähde töihin ja pysyn kotona, kunnes lapset kasvavat. Olenko ollut silti läsnä? En osaa sanoa. Mutta yritin liikaa, oma aika jäi pois, suoritin, kunnes kroppa viisaana sairastui ja herätti kertomaan, missä mennään.


Mainitsinkin tuossa aikaisempana karjalaisten ja pohjoisempien luonteen eron. Ei ehkä niinkään liity enää sotaan, mutta kylläpä vaan tunnistan tämänkin sieltä: 


Ehkä suonissani virtaa annostus karjaisen luonnetta, joka on kouliintunut tai sekoittunut vahvaan hiljaiseen Koillismaan jämerään vereen. Tai sitten sitä on vain oppinut hillitsemään itsensä "Älä näy, älä kuulu." Se luo ristiriidan. Kun on aina "liian jotain". Liian innokas. Vauhti kiihtyy hetkessä nollasta sataan, ja sadasta äkkipysähdys nollaan.

Mutta jälleen askelen verran lähempänä omaa itsetuntemusta, juurtumista elämään. Pala palalta koottuna.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Värikollaasi 30

"Luunvalkoinen (kananmuna) , keltainen (kanauntuvikko) ja kirkas vihreä (rairuoho)"
Värikollaasin värit  innostivat tänään sotkemaan pensselin kanssa. Olen niin onnellinen, kun pystyn käyttämään taas varovasti akryylimaaleja. Vieressä kun käyttää ilmanpuhdistajaa, voin vähän kerrallaan maalata.
Maalamisessa olen alkanut näköiskuvien sijaan ( no, näköisyritysten...enkä ikinä ole oikeasti maalaillut mitään, kunhan vain kokeillut ajankuluksi)  tekemään "taidetta ilman älliä". Tälläkin kertaa sudin menemään ja sitten katsoin, mitä olin tuhertanut.


Minä ainakin näen tytön iloitsemassa kevätauringossa. Tukka hulmuaa...

Jotta tulisi ihan valokuvinakin näitä värejä, kuvailin pääsiäiskoristeita. Hieman niihinkin teki mieli laitaa keveyttä.






 Iloista pääsiäisen jälkeistä aikaa!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Suru

Huhtikuussa  joku vuosi sitten saimme tiedon: Ajokoirapentue on syntynyt. Meille olisi tarjolla koira, jonka naamassa on värivirhe. Haimme pienen hellyyttävän koiranpennun kesäkuun alussa kotiimme.


Hallaksi sinut oli nimetty, Remuksi sen muutimme.
 Olit kovin arka, juuri ja juuri uskaltauduit pieneen petiisi. Työnsit kuonoa nurkkaan. Mikään ei maistunut. Pelkäsit ruokakuppia, joka annettiin eteesi. Vanhalta kahvivadilta ensimmäisen ateriasi, tilkan vettä ja muutaman papanan, suostuit syömään.
Muutaman päivän päästä ilmojen lämmettyä siirsimme sinut ulos. Siellä näytit voivan rohkeammin, ulkona kun olit tottunut olemaan. Laitoimme pihaan pienen aitauksen kopin ympärille. Aika pian sieltä karkasit kiipeämällä aidan yli.


Sait kaveriksi berninpaimenkoiranpennun. Yhdessä kasvoitte. Leikitte. Oli ilo seurata teidän ajoleikkejä nurmikolla. Myöhemmin säälitti katsoa teidän raakaltakin näyttävää painia.
Muistan ensimmäisen yhteisen lenkkimme kesähelteellä. Vastaamme tuli hevoskärryt. Jo kaukaa löit jarrut päälle. Jouduin ottamaan sinut syliin, että pystyimme ohittamaan hevosen. Tärisit ja tutisit sylissäni. Tungit kuonoa paitaani vasten. Sipitin korvaasi rauhoittavia sanoja.


Aika kului.
Kävit ajojahdissa isojen koirien tavoin.
Sitten sinulla alkoi pelkotila ohikulkevia rekkoja kohtaan. Ulvoit aina, kun kuulit rekkojen äänen kaukaa. Annoimme sinut läheiseen taloon, jonka isäntä kävi sinun kanssa metsällä poikiemme kanssa.
Et ikinä sopeutunut sinne.
Pelkosi vain lisääntyi. Eikä muuta vaihtoehtoa taida olla kuin viedä eläinlääkäriin lopetettavaksi. Huomenna. Niin he päättivät. Onhan se sinulle helpotus, kun ei tarvitse kärsiä.
Meillekään et voi takasin tulla, koska sisälle sinua ei voi ottaa allergioden vuoksi.
Nyt on suuret surunpäivät käsillä. Lasten kanssa yhdessä surraan. Ihana, ihana pieni herkkis-Remu, joka aina osoitti rakkauttaan nuolemalla.
***
Muistoissani palaan omaan lapsuuteen, kun parikin kertaan jouduimme hautaamaan pienet gerbiilimme. Nekin olivat aikoinaan niin rakkaita...


Tessu kuoli vatsassa olleeseen kasvaimeen, Topi vanhuuteen. Toiset gerbiilimme löytyivät yhtenä aamuna kuolleena mökillä, kun innostuivat syömään isoja hevosmuurahaisia.
Kuvaa katsoessa minut valtaa hymyn sekainen suru. Hiiri on pahvilaatikkoarkussa...
Samanlainen suru on tänään nähtävissä lapsissamme. Olen sanonut heille, että itkekää, jos itkettää. Remua saa surra. Vielä tänään on aikaa halata sitä... <3.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Värikollaasi 28


Väreinä tällä viikolla sammutettu purppura, nude, puhdas keltainen, homeenvihreä.
Viimeinen minulle tärkeä vihreä :D.
No, jälleen kulku suuntautui pienen pieneen "lohtumetsääni". Siellä niin monet lahoamiskuvat on tullut otettua.

 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Anja Snellman: Antautuminen

Tekstiä pukkaa. Kirjoittamisen into vie mennessään...sellaista yksin puhelua. Lukee ken jaksaa ja kiinnostaa. Itselleni tämä selventää taas ajatuksia kummasti.

Edellisessä laitoin yhden kuvan Anja Snellmanin kirjasta Antautuminen.
Jäi siinä vaivaamaan, mitä ne muut sivut olikaan.  Näihin on mukava palata.
Kuvasin sellaisia kohtia, jotka hyvin kuvasivat erityisherkän elämää. Sellaisia, jotka olivat hyvin sanoitettuna. Varmaan moni muukin pystyy samaistumaan niihin.

Kirja sai kahdenlaista palautetta lukijoiltaan. Kaikki ei-erityisherkät eivät voi ymmärtää sitä, mikä helpotus on huomata sittenkin olevansa "normaali". Tasavertainen muiden ihmisten kanssa.
Kun on elämänsä saanut kuulla olevansa vinkuja, vikisijä, vaikea tapaus, on niistä peileistä itseään katsonut, on uskonut peilien valheisiin.

Muistan, kun Facebookissa kaveri jakoi jotain juttua add:stä. Naurahtaen totesin sen luettuani, että onkohan minullakin add. Jotenkin ne passasi minullekin-ja ei kuitenkaan passannut.
HSP-sivuilla on listaa, jossa kerrotaan näin:

"2.    ADHD ja ADD

Yhteistä: HSP on rauhattomassa ympäristössä, ylivirittyneenä tai stressaantuneena usein levoton, kykenemätön keskittymään, voi unohdella asioita, ei kuuntele puhetta tai neuvoja, ei organisoi asioitaan järkevästi, ja voi silloin suoriutua ajattelua ja luovuutta vaativista tehtävistään kykyjään heikommin.

Erilaista: Jos ylivirittyneisyyttä, ylirasittumista ja epäonnistumisen pelkoa ei ole, ja erityisesti kun HSP on rauhallisessa tilanteessa, edellä kuvattuja piirteitä ei esiinny. HSP yleensä varoo riskejä, ei ole hyperaktiivinen eikä myöskään impulsiivinen. HSP on rauhallisessa ja turvallisessa paikassa hyvin asioihin keskittyvä, levollinen, huomioiva, kykenevä viemään asiat loppuun saakka ja vastuuntuntoinen."

Ei kuitenkaan add minulle passannut.  
Samainen kaveri myöhemmin jakoi erityisherkkyydestä. Tunnistin itseni ja aloin etsimään tietoa mielenkiinnolla. 
Löysin Päivilän sanktuari-sivut. Siellä olikin niin paljon tuttua asiaa. 

Siitäpä vähitellen alkoi itsetietoisuuden lisääntyminen.
Nyt kuitenkin tuohon Anjan kirjaan.Klikkaamalla kuvaa saa ne suuremmaksi.





Ihan puhumaton koulun alkaessa en ollut. Tarvitsin kuitenkin aikaa, jotta tutustuin ihmisiin.  Ja tutustumisenkin jälkeen oli vaikeaa viittailla.
Tein sen taktiikan, että viittasin heti, kun opettaja sanoi jonkun muun nimen. Ja sitten jos hän vastasi väärin- silloin joutui sitten vastaamaan, kun kerrankin viittasin.
Hymy. Hymyä on opeteltu. Sellaista hymyä, että ei mitään hätää, vaikka sisällä olisi ollut täysi kaaos. Pelko tungettu viimeisimpään nurkkaan. Sitä ei näytetä kenellekään. Reipas. Sitä sain kuulla olevani. Sisältä kaikkea muuta kuin reipas.


Tälle piti ihan nauraa. Hei kamoon beibi. Lets gou. Kukapa tällaista hillityn ihmisen sanoina kuulisi... :D. Ehkä ihan tutuimpien kesken. Kun en ihan huumorintajuton ole.
Totuuden torvi. Sellainen. Kun mies päästelee vitsejään minunkin edestä, katseet kääntyvät minuun. Puhuuko tuo totta. Enää en edes viiti vastata sellaisiin kysymyksii. Puhuu mitä puhuu ;).
Ja jos minä joskus murjaisen vitsin, sitä ei ymmärretä. Vaan aletaan selittelee.

Alempi kuva ei suostu siirtymään. Laitetaan tähän väliin sen kommentit.
Tämä oli hauska. Kun kaupasta pitää ostaa kaksi voipakettia, kaksi sokeripussia, myöhemmin perheen kasvaessa luku muuttui kolmeksi. (ei enää tule välttämättä ostettua, kun sen tiedostaa). Mutta kassahihnalla tosiaan nökötti kaksi jotain.


Mukaudun. Sitäpä juuri. Voin asua etelässä, voin asua pohjoisessa, kaupungissa, (lähes) korvessa. Missä vain. Mitä minä haluan? Kun itsekään ei silloin tiennyt. Nyt vasta aavistaa.




...  se reipas. Lapsenakin olin reipas. Se oli ylpeyden aihekin. Saada vapaaehtoistehtävissä aikuisen osa. Reipas selviää kaikesta.


Niin. Uhrautuja. Toisten tukija. Siihen asti, kunnes oma elämä oli siinä pisteessä, että tarvitsi tukijaa.  Siksi kai minun piti sairastua tähän liialliseen herkkyyteen. Näkisin omat rajani. Oppisin sanomaan ei. Sitä on pitänyt oppia.


"Ihan sama." Se oli perheellä vitsi pitkään :). Muut määräsivät tahdin. Minä vikisin perässä.


En osaa puhekielessä käyttää voimakkaita ilmaisuja. Mutta tämä kirjoittaminen on helpompaa käyttää niitä. Sitten sitä myöhemmin saattaa hävetä. 
Ja tuo hämilleen meneminen. Asioiden myöhemmin ruotiminen. Siitä ei pääse eroon...


Facebook. Tuo ihana-kamala palvelin... Sinne en osaa päivittää mitään oikeaa. Juurikin tuo aikaisemman kuvan tunne puskee päälle: "en osannut sanoa mitään."


Just se korkeanpaikan kammoinen. Lämmittämätön mökki talvella oli kauhistus. Ja jonka seurassa olisi parasta olla hajuton.


Kaikin puolin siis hankala tyyppi. Siinäpä on elinikäistä oppimista hyväksyä itsessään nämä hankaluudet. Olemaan enemmän armollinen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa.

Mutta kirja kannattaa lukea, olipa erityisherkkä tai ei.