keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Värikollaasi 30

"Luunvalkoinen (kananmuna) , keltainen (kanauntuvikko) ja kirkas vihreä (rairuoho)"
Värikollaasin värit  innostivat tänään sotkemaan pensselin kanssa. Olen niin onnellinen, kun pystyn käyttämään taas varovasti akryylimaaleja. Vieressä kun käyttää ilmanpuhdistajaa, voin vähän kerrallaan maalata.
Maalamisessa olen alkanut näköiskuvien sijaan ( no, näköisyritysten...enkä ikinä ole oikeasti maalaillut mitään, kunhan vain kokeillut ajankuluksi)  tekemään "taidetta ilman älliä". Tälläkin kertaa sudin menemään ja sitten katsoin, mitä olin tuhertanut.


Minä ainakin näen tytön iloitsemassa kevätauringossa. Tukka hulmuaa...

Jotta tulisi ihan valokuvinakin näitä värejä, kuvailin pääsiäiskoristeita. Hieman niihinkin teki mieli laitaa keveyttä.






 Iloista pääsiäisen jälkeistä aikaa!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Suru

Huhtikuussa  joku vuosi sitten saimme tiedon: Ajokoirapentue on syntynyt. Meille olisi tarjolla koira, jonka naamassa on värivirhe. Haimme pienen hellyyttävän koiranpennun kesäkuun alussa kotiimme.


Hallaksi sinut oli nimetty, Remuksi sen muutimme.
 Olit kovin arka, juuri ja juuri uskaltauduit pieneen petiisi. Työnsit kuonoa nurkkaan. Mikään ei maistunut. Pelkäsit ruokakuppia, joka annettiin eteesi. Vanhalta kahvivadilta ensimmäisen ateriasi, tilkan vettä ja muutaman papanan, suostuit syömään.
Muutaman päivän päästä ilmojen lämmettyä siirsimme sinut ulos. Siellä näytit voivan rohkeammin, ulkona kun olit tottunut olemaan. Laitoimme pihaan pienen aitauksen kopin ympärille. Aika pian sieltä karkasit kiipeämällä aidan yli.


Sait kaveriksi berninpaimenkoiranpennun. Yhdessä kasvoitte. Leikitte. Oli ilo seurata teidän ajoleikkejä nurmikolla. Myöhemmin säälitti katsoa teidän raakaltakin näyttävää painia.
Muistan ensimmäisen yhteisen lenkkimme kesähelteellä. Vastaamme tuli hevoskärryt. Jo kaukaa löit jarrut päälle. Jouduin ottamaan sinut syliin, että pystyimme ohittamaan hevosen. Tärisit ja tutisit sylissäni. Tungit kuonoa paitaani vasten. Sipitin korvaasi rauhoittavia sanoja.


Aika kului.
Kävit ajojahdissa isojen koirien tavoin.
Sitten sinulla alkoi pelkotila ohikulkevia rekkoja kohtaan. Ulvoit aina, kun kuulit rekkojen äänen kaukaa. Annoimme sinut läheiseen taloon, jonka isäntä kävi sinun kanssa metsällä poikiemme kanssa.
Et ikinä sopeutunut sinne.
Pelkosi vain lisääntyi. Eikä muuta vaihtoehtoa taida olla kuin viedä eläinlääkäriin lopetettavaksi. Huomenna. Niin he päättivät. Onhan se sinulle helpotus, kun ei tarvitse kärsiä.
Meillekään et voi takasin tulla, koska sisälle sinua ei voi ottaa allergioden vuoksi.
Nyt on suuret surunpäivät käsillä. Lasten kanssa yhdessä surraan. Ihana, ihana pieni herkkis-Remu, joka aina osoitti rakkauttaan nuolemalla.
***
Muistoissani palaan omaan lapsuuteen, kun parikin kertaan jouduimme hautaamaan pienet gerbiilimme. Nekin olivat aikoinaan niin rakkaita...


Tessu kuoli vatsassa olleeseen kasvaimeen, Topi vanhuuteen. Toiset gerbiilimme löytyivät yhtenä aamuna kuolleena mökillä, kun innostuivat syömään isoja hevosmuurahaisia.
Kuvaa katsoessa minut valtaa hymyn sekainen suru. Hiiri on pahvilaatikkoarkussa...
Samanlainen suru on tänään nähtävissä lapsissamme. Olen sanonut heille, että itkekää, jos itkettää. Remua saa surra. Vielä tänään on aikaa halata sitä... <3.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Värikollaasi 28


Väreinä tällä viikolla sammutettu purppura, nude, puhdas keltainen, homeenvihreä.
Viimeinen minulle tärkeä vihreä :D.
No, jälleen kulku suuntautui pienen pieneen "lohtumetsääni". Siellä niin monet lahoamiskuvat on tullut otettua.

 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Anja Snellman: Antautuminen

Tekstiä pukkaa. Kirjoittamisen into vie mennessään...sellaista yksin puhelua. Lukee ken jaksaa ja kiinnostaa. Itselleni tämä selventää taas ajatuksia kummasti.

Edellisessä laitoin yhden kuvan Anja Snellmanin kirjasta Antautuminen.
Jäi siinä vaivaamaan, mitä ne muut sivut olikaan.  Näihin on mukava palata.
Kuvasin sellaisia kohtia, jotka hyvin kuvasivat erityisherkän elämää. Sellaisia, jotka olivat hyvin sanoitettuna. Varmaan moni muukin pystyy samaistumaan niihin.

Kirja sai kahdenlaista palautetta lukijoiltaan. Kaikki ei-erityisherkät eivät voi ymmärtää sitä, mikä helpotus on huomata sittenkin olevansa "normaali". Tasavertainen muiden ihmisten kanssa.
Kun on elämänsä saanut kuulla olevansa vinkuja, vikisijä, vaikea tapaus, on niistä peileistä itseään katsonut, on uskonut peilien valheisiin.

Muistan, kun Facebookissa kaveri jakoi jotain juttua add:stä. Naurahtaen totesin sen luettuani, että onkohan minullakin add. Jotenkin ne passasi minullekin-ja ei kuitenkaan passannut.
HSP-sivuilla on listaa, jossa kerrotaan näin:

"2.    ADHD ja ADD

Yhteistä: HSP on rauhattomassa ympäristössä, ylivirittyneenä tai stressaantuneena usein levoton, kykenemätön keskittymään, voi unohdella asioita, ei kuuntele puhetta tai neuvoja, ei organisoi asioitaan järkevästi, ja voi silloin suoriutua ajattelua ja luovuutta vaativista tehtävistään kykyjään heikommin.

Erilaista: Jos ylivirittyneisyyttä, ylirasittumista ja epäonnistumisen pelkoa ei ole, ja erityisesti kun HSP on rauhallisessa tilanteessa, edellä kuvattuja piirteitä ei esiinny. HSP yleensä varoo riskejä, ei ole hyperaktiivinen eikä myöskään impulsiivinen. HSP on rauhallisessa ja turvallisessa paikassa hyvin asioihin keskittyvä, levollinen, huomioiva, kykenevä viemään asiat loppuun saakka ja vastuuntuntoinen."

Ei kuitenkaan add minulle passannut.  
Samainen kaveri myöhemmin jakoi erityisherkkyydestä. Tunnistin itseni ja aloin etsimään tietoa mielenkiinnolla. 
Löysin Päivilän sanktuari-sivut. Siellä olikin niin paljon tuttua asiaa. 

Siitäpä vähitellen alkoi itsetietoisuuden lisääntyminen.
Nyt kuitenkin tuohon Anjan kirjaan.Klikkaamalla kuvaa saa ne suuremmaksi.





Ihan puhumaton koulun alkaessa en ollut. Tarvitsin kuitenkin aikaa, jotta tutustuin ihmisiin.  Ja tutustumisenkin jälkeen oli vaikeaa viittailla.
Tein sen taktiikan, että viittasin heti, kun opettaja sanoi jonkun muun nimen. Ja sitten jos hän vastasi väärin- silloin joutui sitten vastaamaan, kun kerrankin viittasin.
Hymy. Hymyä on opeteltu. Sellaista hymyä, että ei mitään hätää, vaikka sisällä olisi ollut täysi kaaos. Pelko tungettu viimeisimpään nurkkaan. Sitä ei näytetä kenellekään. Reipas. Sitä sain kuulla olevani. Sisältä kaikkea muuta kuin reipas.


Tälle piti ihan nauraa. Hei kamoon beibi. Lets gou. Kukapa tällaista hillityn ihmisen sanoina kuulisi... :D. Ehkä ihan tutuimpien kesken. Kun en ihan huumorintajuton ole.
Totuuden torvi. Sellainen. Kun mies päästelee vitsejään minunkin edestä, katseet kääntyvät minuun. Puhuuko tuo totta. Enää en edes viiti vastata sellaisiin kysymyksii. Puhuu mitä puhuu ;).
Ja jos minä joskus murjaisen vitsin, sitä ei ymmärretä. Vaan aletaan selittelee.

Alempi kuva ei suostu siirtymään. Laitetaan tähän väliin sen kommentit.
Tämä oli hauska. Kun kaupasta pitää ostaa kaksi voipakettia, kaksi sokeripussia, myöhemmin perheen kasvaessa luku muuttui kolmeksi. (ei enää tule välttämättä ostettua, kun sen tiedostaa). Mutta kassahihnalla tosiaan nökötti kaksi jotain.


Mukaudun. Sitäpä juuri. Voin asua etelässä, voin asua pohjoisessa, kaupungissa, (lähes) korvessa. Missä vain. Mitä minä haluan? Kun itsekään ei silloin tiennyt. Nyt vasta aavistaa.




...  se reipas. Lapsenakin olin reipas. Se oli ylpeyden aihekin. Saada vapaaehtoistehtävissä aikuisen osa. Reipas selviää kaikesta.


Niin. Uhrautuja. Toisten tukija. Siihen asti, kunnes oma elämä oli siinä pisteessä, että tarvitsi tukijaa.  Siksi kai minun piti sairastua tähän liialliseen herkkyyteen. Näkisin omat rajani. Oppisin sanomaan ei. Sitä on pitänyt oppia.


"Ihan sama." Se oli perheellä vitsi pitkään :). Muut määräsivät tahdin. Minä vikisin perässä.


En osaa puhekielessä käyttää voimakkaita ilmaisuja. Mutta tämä kirjoittaminen on helpompaa käyttää niitä. Sitten sitä myöhemmin saattaa hävetä. 
Ja tuo hämilleen meneminen. Asioiden myöhemmin ruotiminen. Siitä ei pääse eroon...


Facebook. Tuo ihana-kamala palvelin... Sinne en osaa päivittää mitään oikeaa. Juurikin tuo aikaisemman kuvan tunne puskee päälle: "en osannut sanoa mitään."


Just se korkeanpaikan kammoinen. Lämmittämätön mökki talvella oli kauhistus. Ja jonka seurassa olisi parasta olla hajuton.


Kaikin puolin siis hankala tyyppi. Siinäpä on elinikäistä oppimista hyväksyä itsessään nämä hankaluudet. Olemaan enemmän armollinen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa.

Mutta kirja kannattaa lukea, olipa erityisherkkä tai ei.



torstai 10. maaliskuuta 2016

Varjo


                                  Mielen varjo
                                  jokaisessa hetkessä läsnä.
                                  Vain harvoin
                                  pilvetön taivas.

                                  Muistot, nuo ajan kultaamat,
                                  auttavat näkemään, 
                                  kuinka onnellista elämää
                                  saakaan elää.

                                  Varjon päivinä 
                                  valo kuitenkin voimakkaampi.

                                  ***






























































Rakastan valokuvaamista.
Voimakas ilmaisu, mutta tykkääminen on
liian laimea sana :).
Rakastan niiden hetkiä.
Hetkiä,joihin voi palata myöhemmin muistoissa.
Vaikka kuvanottohetkellä ei niin mieluisissa tunnelmissa ole ollutkaan,
jälkeenpäin näkee kuvan ihan eri silmin.
Ihan samoin kuin kirjoittamisessakin.
Kuvat ja kirjoitukset opettavat löytämään itseään.

Nämä kuvat ovat kännykkäkuvia.
Räpsäisujä.
Siksikin niin mukavia, kun ne oikeasti kertovat aidoista hetkistä.
Tosin näihin nyt valikoitui nettimaailmaan sopivat kuvat.
Mutta jokainen näistäkin on omalla laillaan tärkeä hetki ollut.

Luen aika paljon.
Välillä saatan kuvata kirjojen tekstejä, 
muistoksi,
kun niissä tulee joku tallennettava 
ajatus.
Yksi näistä on Anja Snellmannin kirjasta 
Antautuminen.
Jotenkin tuttua...


Toisessa haasteessa oli kerrattain aiheena varjot, johon kuvasin. Se löytyy täältä. Ehkä saan kuvattua vielä valokuvatorstaihin jonkun uuden varjo-kuvan.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Toipumisen matkalla


 Yllä oleva sanoittaa hyvin sen, mitä olen viime kuukausina,viikkoina  ja päivinä kokenut.
Luulin vihdoin löytäneeni sen, mitä haluan isona alkaa tekemään.
Haave oli päästä opisekelemaan valokuvausta. 
Kerkesin iloitsemaan siitä yhden talven ajan. Se tuntui uskomattomalle ajatukselle, koska en ikinä ollut kokenut tulevani toimeen ihmisten kanssa (hmmm, jos tuosta nyt ymmärrätte, mitä tarkoitan...).
Uskoin löytäneeni itsestäni uusia vahvuusalueita, sellaista rohkeutta, että voisin mennä sanomaan, hei saisinkos kuvata teitä. Uskoin, että olisin voinut koulutuksen myötä edelleen rohkaistua.

Kunnes...
 kunnes tuli sitten se hirvittävä huhtikuu. Mieletön painajainen alkoi.
Kun elämä romuttui.
Tämän tarinan olen jo kertonut aiemmin.
 Se on vaan asia, jota pitää uudestaan ja uudestaan käsitellä, kun se tulee mieleen. Sitä ei voi tunkea jonnekin. Se tulee mieleen vaikka, kun katsoo sen aikaisia kuvia. 
Kamala ahdistus.
Kaikki tapahtui niin äkkiä ja varoittamatta. 
Tiesin olevani homeherkkä, mutta yhtäkkiä se kuppi tulikin yltä.

Alun pelon jälkeen päätin, etten periksi anna!
Ei voi olla niin, ettei tästä voi toipua.
Kuitenkin periksi oli jossain vaiheessa annettava. 
Osittain.
On vain hyväksyttävä, ettei minusta tule kai ikinä valokuvaajaa, ei ainakaan ammatikseni. 
Mikä on sellainen valokuvaaja, joka kysyy asiakkaaltaan:
- Tulethan tuoksuitta?
-Tuleehan juhliisi kaikki tuoksuitta?
- Ethän käytä sitä ja sitä pyykinpesuainetta.
Ja ennenkaikkea:
- Eihän teillä ole hometta?
Nimenomaan tuo viimeinen.

Ja ne opiskelupaikat. Homeherkkä on ikuinen homeherkkä. 
Minulla ei ollut uskallusta riskeerata terveyden kanssa.

Toipunut kyllä olen.
Osittain.

Runon sanoin:
Lakkasin "kädet verissä" rynkyttämästä lukkoa,
nostin katseeni ja näin...
On olemassa jotain, mitä jo osaan osittain.
Mistä olen kiinnostunut, 
mistä avun saanut.
Ja mitä voisin puhtaissa tiloissa tehdä työkseni.
Aurinko paistoi siellä.

Kun jälleen kerran aloin koulutuksesta kyselemään, onko ne kurssipaikat sitten kunnossa, sain vastaukseksi, että ei ole.
Mutta sinun ei tarvitse tulla paikanpäälle, tenttiäkin voit.

Jääköön vielä ainakin kertomatta, mikä minusta sitten tulisi, 
kuten sadussa Hiiri kissalla räätälinä.
On tullut sanoitettua uudestaan se satu.
Ympärillä olevat ovat saaneet seurata, milloin mitäkin kotiopiskelua,
itsensä hakemista...
 Odottaa vain, milloin se kissa lopullisesti syö.
Kun en itsekään vielä tiedä, mikä minusta tulee,
 mutta ensimmäinen askel niin normaaliin elämään kuin voin, on otettu.

Tuntui, että on pakko jotain keksiä.
Saa jotain muuta ajateltavaa.


Tähän liittyen voi vain todeta, kuinka traumatisoiva tällainen sairaus voi olla. Todella syrjäyttävä.
Kun jokainen askel on pitänyt miettiä etukäteen. Ja edelleen miettii.
Ei voi vain pakata laukkua ja lähteä...
Ja kuinka olin odottanut tätä aikaa, kun lapset kasvavat isommaksi, voisimme toteuttaa haaveen lentokoneeseen hyppäämisestä ja Alpeilla vaeltelusta. 
"Olet unelma, ja siksi jäät..." sanotaan jossain.
Unelma, jonka vielä joudun lykkäämään. Ehkä jonain päivänä omalla autolla ajan vielä Alpeille. Se vaatii vain useamman viikon lomaa.

Tämän piti olla positiivinen postaus. Onko?

Hyvinkin positiivisena olen ollut viime aikoina.
En lakkaa ihmettelemästä elämän pieniä asioita.
Yllätän itseni kerta toisensa jälkeen, ihan vaan vaikka huoltoasemalla pikaisesti vessareissulla käymässä ajattelemasta:
-Hurja kun täällä minä vain hengittelen. 

Hengitän! Siis elän.
Pienet on ilot.

Vai onko ne suuret?

Ja se lukittu ovi. se toinen.
 Avain sinne on hukassa. Mutta toiveissa sekin on vielä löytää.
Rynkytä en enää. Siinä vain väsyy.



maanantai 7. maaliskuuta 2016

Ulkona

Kevät se jo alkaa olemaan. Päivä on pidentynyt niin, että aamulla jo herää valon lisääntymisen vuoksi aikaisemmin ja aikaisemmin.  Sitten illalla on valmis nukkumaan vastaavasti aikaisemmin. 
Valon ja lämmön lisäännyttyä kohta tulee taas helpommaksi lähteä lasten kanssa retkille, ennen kaikkea kuvausretkille.


Ulkona pitäisi jonain päivänä ottaa sakset käteen. Pihakuusi odottaa joka vuotista nypläystä (ei kuvassa oleva kuusi). Vai olisiko niin, että nyplääjä odottaa enemmän sitä toimintaa. 
Milloinkas se uusikuu seuraavan kerran onkaan? Muistini mukaan sen jälkeen se olisi hyvä tehdä, jos haluaa tuuheutta lisää. 
Alkaa olla myös aika peitellä arimmat ja nuorimmat havukasvit. Vielä lumen alle on helppo ne peittää, mutta kohta on varjostusverkkojen aika.


 Ulkona tuli eilen oltua, kun vietimme päivän Vuokatissa.


Eli tämän viikon Pieni Lintu-blogin haaste oli ulkona.