maanantai 11. huhtikuuta 2016

Pari kollaasia


Käytiin pienellä kevätajelulla. Ensimmäiset kuvat ovat Lavian putoukselta ja toiset Raippaluodon sillalta.


Kevät etenee kovaa vauhtia.

Me sotilaiden lapset-kirjasta syntyneitä mietteitä

Viime viikolla luin kirjastosta varaamaani kirjaa. Minun täytyi laittaa se kinkkupussiin, koska halusin lukea kirjan, mutta siitä tuli tosi huono olo.
Verenpaineet tekivät taas "altistustempun". Alapaine pomppasi korkealle, yläpainekin on normaalia paljon korkeampi. Sydän hakkasi kuin moukari rinnassa. Eli voisin väittää kirjaston olevan huono sisäilmainen, tai sitten pitkään on ollut lainassa huonossa hapessa.


 Kirja oli Irja Wendischin Me sotilaiden lapset. Suosittelen jokaiselle.


 

Aika paljon löytyi tarttumapintaa elämääni. Varmasti moni tunnistaa tästä kirjasta omia vanhempiaan, isovanhempiaan, itseään.
Minulle päälläimmäisenä jäi ajatus, ettei ole ihmeellistä ollenkaan, miksi itselläni on välillä  "juureton" olo. Outolintu. Se tulee tunneperimästä. Toki se on myös aisti- ja tunneherkkyydestä johtuvaa outoutta, tietynlaista erokoitumista, ei ole helppo päästää lähelle ketään, koska on kokoajan luotava rajaa itsensä ja toisen välille. Muuten herkästi toinen hulahtaa liiveihini tai päin vastoin. 
Mutta tämä tunneperimän juurettomuus tulee molempien sukujen evakkoelämästä. Molemmat vanhempani ovat syntyneet evakkokodeissa, molemmat ovat palanneet kotiseuduilleen, on rakennettu uudet kodit, kunnes taas on jouduttu lähtemään, jopa polttamaan oma koti lähtiessä.
Karjalan evakot kertoivat elämästään, haikailivat kotiseudulle, istuttivat ikävää seuraaviin sukupolviin. Pohjoisen evakot taas sulkivat suunsa, kantoivat kipunsa hiljaa. Näyttivät tyytyväisimmiltä, kiitollisena siitä mitä oli. (Tämä on minun käsitys, ehkä persoonallisia eroja on ollut. Ja ehkä karjalainen luonne on avoimempi kertomaan tunteistaan, mitä pidän hyvänä asiana.) Mutta varmasti molemmilla oli ikävä omille kotikonnuilleen. Omaisuus jäi ja meni.



Muistan äidin vanhan tädin, jonka kerrostaloasunnossa kylpyhuoneen amme oli täynnä tavaraa lattiasta kattoon. Mitään ei raski heittää hukkaan, jos joskus vielä tarvisi.
Muistan myös oman äitini säikähdyksen ja elämän, kun joku meni rikki. Siihenkin löytyy hyvä selitys.



Minusta tuntuu pahalle ajatella sodanaikaisten lasten kärsimystä. Kun ei osaa sanoittaa kaikkea ympärillä olevaa, kaikki on vain kaaosta ja pelkoa täynnä olevaa elämää. Ahdistushäiriönä se sitten myöhemmin näkyi ja näkyy. Ja se epämääräinen ahdistus siirtyy sukupolvelta toiselle, jos asioita ei käsitellä.
Äitini muisti omasta evakkomatkastaan sen, että tuli ilmahälytys ja samassa joku nappasi hänestä kädestä ja kiirellä toimitti pommisuojaan. Ihan outojen ihmisten keskelle. Äiti inhosi yleisen hätämerkin testausta maanantaisin kello 12. En ihmettele.
Eikä kellään ole ollut aikaa lapsen tarpeille. Eihän sitä välttämättä nykyaikanakaan ole. 
Se olikin asia, jonka ajattelin tekeväni erilailla kuin vanhempani: Päätin, etten lähde töihin ja pysyn kotona, kunnes lapset kasvavat. Olenko ollut silti läsnä? En osaa sanoa. Mutta yritin liikaa, oma aika jäi pois, suoritin, kunnes kroppa viisaana sairastui ja herätti kertomaan, missä mennään.


Mainitsinkin tuossa aikaisempana karjalaisten ja pohjoisempien luonteen eron. Ei ehkä niinkään liity enää sotaan, mutta kylläpä vaan tunnistan tämänkin sieltä: 


Ehkä suonissani virtaa annostus karjaisen luonnetta, joka on kouliintunut tai sekoittunut vahvaan hiljaiseen Koillismaan jämerään vereen. Tai sitten sitä on vain oppinut hillitsemään itsensä "Älä näy, älä kuulu." Se luo ristiriidan. Kun on aina "liian jotain". Liian innokas. Vauhti kiihtyy hetkessä nollasta sataan, ja sadasta äkkipysähdys nollaan.

Mutta jälleen askelen verran lähempänä omaa itsetuntemusta, juurtumista elämään. Pala palalta koottuna.